Painavien valintojen äärellä

Olen ollut tammikuun alusta saakka etnografisen ammattislangin mukaisesti kentällä. Käytännössä se on tarkoittanut vaeltelua kahden eri oppilaitoksen käytävillä, osallistumista oppitunneille, keskusteluja ruokalassa, retkillä ja opettajainhuoneissa. Se on tarkoittanut useiden nuorten ja aikuisten kohtaamista haastattelunauhurin äärellä. Iso osa työstä onkin ollut herkistymistä kuuntelemaan, mitä koulun toimijat nostavat arjestaan esiin.

Auttamatta olen ollut vain piipahtamassa; nyt intensiivinen kenttäjakso on lopuillaan ja edessä asettuminen jakson aikana tuotetun aineiston pariin. Etnografinen tutkimusprosessi ei kuitenkaan koskaan etene niin, että analyysivaihe olisi täysin irrotettavissa aineiston tuottamisesta. Keskeisiä havaintoja on pohtinut jo kenttätyötä tehdessään, ja tuon niistä muutamia esiin tässä tekstissä.

Taidot työhön -hankkeeseen nivoutuvassa Työllisyys, koulutus ja erityisyys -osahankkeessa tutkimme ammatillisessa ja lukiokoulutuksessa opiskelevien nuorten koulutusta, opinto-ohjausta ja tuen käytäntöjä. Tarkastelemme sitä, miten nuoria ja heidän tuen tarpeitaan kohdataan opintojen aikana sekä myöhemmin koulutus- ja työelämäsiirtymissä.

Aiemman tutkimuksen pohjalta lähtökohtana oli suunnata huomio maahanmuuttajataustaisten ja erityistä tukea tarvitsevien nuorten kouluttautumiseen. On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka monenlaisia ja vaihtelevia kuvauksia opinnoissa etenemisestä on tullut vastaan. Ennakkoon asettamamme tutkimukselliset ”kohderyhmät” ja niiden merkitys on avautunut tarkastelemaan kyseisissä oppilaitoksissa kouluaan käyvien moninaisten nuorten ja heitä ohjaavien aikuisten joukkoa.

Vaikka hajontaa ja lohkoutumista on nähtävissä peruskoulussakin, suomalainen koulutusjärjestelmä halkoo nuorten polut kahtia verrattain yhtenäisen peruskoulun jälkeen. Vaihtoehdot ovat yksinkertaistaen joko ammatillinen oppilaitos tai lukio, ja opinto-ohjaus raamittaa valinnan tekemistä näiden kahden välillä. Silti polkuja tallautuu useampiin eri suuntiin; myös näiden kahden koulutusvaihtoehdon väliin.

Useat haastattelemani nuoret puhuivat koulutusvalinnasta merkittävänä, monesti myös painavana ja vaikeana. Mieleenpainuvan moni ammatillisen koulutuksen opiskelija kertoi empineensä valinnan äärellä ja toi esiin myös kritiikkiä sitä kohtaan, että on valittava kahden täysin erilaisen koulutuksen välillä. Lukion yleissivistävyys ja se, että ei tarvitse vielä tietää, mikä minusta tulee isona, näyttäytyy yhtäältä kiehtovana, toisaalta turhana. Tutkimuksessamme tulee esiin, että monet hakeutuvat ammatilliseen koulutukseen, vaikka keskiarvon puolesta pääsisivät opiskelemaan lukioon. Tällöin lukion kulttuurinen asema ”halutumpana” koulutusmuotona tulee kyseenalaistetuksi.

Yksi keskeinen havainto onkin toisen asteen koulutusten välinen railo ja sen syvyys. Valinta tehdään yleensä hyvin nuorena, ja vaikka molemmista koulutuksista on teoriassa samat jatkokoulutusväylät avoinna, on aiemman tutkimuksen mukaan osoitettavissa, että ammatillisesta koulutuksesta esimerkiksi yliopistoon edetään harvoin.

Nyt ammatillisen koulutuksen reformin käsillä ollessa uhkana voi nähdä toisen asteen koulutusten erkaantuvan toisistaan yhä selkeämmin. Työelämän vaatimuksia mukailevaa, yksilöllistä ja tehtäväkohtaista oppimista istutetaan vauhdilla ammatillisiin tutkinnon perusteisiin, kun taas lukio jatkaa koulumaisempana rakenteenaan. Tosin hiljattain uutisoitiin myös lukiouudistuksen käynnistämisestä, joka sekin tavoittelee yksilöllisempiä ja valinnaisuutta lisääviä opintopolkuja säilyttäen kuitenkin yleissivistyksen lukion keskeisimpänä tehtävänä.

Toinen keskeinen havaintoni koskee koulutusvalintojen ja siirtymän kaksijakoisuuden säröttymistä niiden nuorten kohdalla, joiden siirtymät eivät noudata lineaarista jatkumoa peruskoulusta toiselle asteelle. Usea haastattelemani nuori on käynyt tai käy parhaillaan jotakin vuodenmittaista valmentavaa koulutusta. Nämä koulutukset, kuten niin kutsuttu kymppiluokka tai valmentavat koulutukset, jäävät kuitenkin virallisissa koulutusjärjestelmäkuvauksissa näkymättömiin.

Aiempi tutkimus on osoittanut, että valmentavia koulutuksia kerrataan ja niistä toiseen jäädään kiertämään. Vuonna 2015 lanseerattu VALMA-uudistus pyrki suitsimaan tätä vaeltelua. Se minkälaiseen valmentavaan koulutukseen sitä tarvitseva nuori päätyy, on kuitenkin monen asian summa. Se riippuu paikkakunnalla tarjottavista vaihtoehdoista, mutta myös esimerkiksi kielitaidosta ja saadusta ohjauksesta. Jos nuori päätyy valmentavaan koulutukseen kesken vuotta, esimerkiksi keskeytettyään jonkun aloittamansa koulutuksen, pääsee hän valmentavaan koulutukseen mukaan vain vajaaksi vuodeksi. Tarjoutuuko tällöin todella riittävästi aikaa ja tukea pohtia vaihtoehtoja tästä eteenpäin?

Peruskoulun jälkeiset koulutukset eroavat tavoitteiltaan ja sisällöiltään valtavan paljon toisistaan. Yksi keskeinen tutkimuskouluja yhdistävä havaintoni on kuitenkin se, mistä opinnoissa pidetään: kavereista. Silloin kun syystä tai toisesta ei jaksaisi tulla kouluun, sinne saatetaan kuitenkin tulla kavereiden takia.

Opintopolkujen yhä yksilöllisemmät ratkaisut ja oppimisen siirtäminen työpaikoille ovat ammatillisen koulutuksen reformissa liputettuja asioita. Lukiossakin on jo pitkään opiskeltu oman suunnitelman mukaisesti ja lukiouudistus lupaa lisää yksilöllistämistä. Nämä uudistukset yhdistettynä koulutusleikkauksiin saattavat tuoda haasteita etenkin tukea tarvitsevien opiskelijoiden koulunkäynnille, mutta myös kosketus koulun sosiaaliseen puoleen heikkenee. Katoaako silloin myös into käydä koulua? Tämän kysymyksen äärellä seisovat vakavina sekä opettajat että opiskelijat.   

Anna-Maija Niemi, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

 


Tutkimuskonsortio