Enemmän valinnanvapautta korkeakouluopintoihin

Korkeakoulujen opiskelijavalintojen käydessä jälleen kuumimmillaan on hyvä muistuttaa, kuinka merkittävästä asiasta tiettyyn opiskelupaikkaan pääsemisessä voi olla kysymys. Esimerkiksi viime vuonna julkaistussa norjalaistutkimuksessa havaittiin, että lääketieteiden opiskelupaikan saaminen ”rimaa hipoen” norjalaiskorkeakoulujen yhteisvalinnassa kasvatti nuoren ihmisen kahdeksan vuotta myöhemmin mitattuja vuosiansioita keskimäärin 10–30 tuhannella dollarilla, riippuen siitä, mikä hakijan toiseksi paras koulutusalavaihtoehto oli. Toisaalta humanistiselle koulutusalalle juuri ja juuri valituksi tuleminen keskimäärin jopa hieman pienensi nuoren ihmisen alku-uran ansioita.

Suomessa koulutusalojen sisäänottorajoihin perustuvia tutkimuksia ei ole toistaiseksi tehty, mutta suuret ansioerot eri koulutusaloilta valmistuneiden välillä yhtä kaikki antavat viitettä merkittävistä koulutusalavalinnan vaikutuksista.

Moderneissa korkean koulutustason yhteiskunnissa on luonnollista, että koulutusalan valinta, ts. koulutuksellinen erikoistuminen, saa aikaan vähintäänkin yhtä merkittäviä eroja ansioissa kuin koulutustason nousu. Toisaalta edellä kuvatut suurehkot ansioerot koulutusalojen sisäänottorajojen tuntumassa kielivät siitä, että sisäänottoa tietyille aloille voitaisiin (ainakin Norjassa) hyvin kasvattaa ilman suurta vaaraa nuorison ”ylikouluttamisesta”.

On myös mahdollista mennä visioinnissa hiukan pidemmälle ja kyseenalaistaa, nobelisti Bengt Holmströmin tavoin, koko alakohtaisten sisäänottorajojen ja -kiintiöiden mielekkyys. Miksei meillä Suomessa voitaisi vain ottaa opiskelijat sisään korkeakouluun ja antaa heille valta päättää opintojensa sisällöstä, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa on tapana tehdä?

Sekä yhdenaikaisten korkeakoulu- ja koulutusalavalintojen (varhaisen erikoistumisen) että peräkkäisten valintojen (myöhäisen erikoistumisen) malliin liittyy omat hyvät ja huonot puolensa. Paola Bordon ja Chao Fu pitävät tutkimuksessaan yhdenaikaisten valintojen mallin suurimpana hyötynä sitä, että opiskelijat voivat erikoistua syvällisesti tiettyyn pääaineeseen pitkälle valikoituneessa vertaisryhmässä. Mallin ongelmana on puolestaan se, että opiskelijat ovat ennen korkeakouluun tuloaan usein epävarmoja soveltuvuudestaan tietylle alalle ja oppivat tämän vasta kursseja käydessään. Näin malli johtaa usein vääriin uravalintoihin ja opintojen keskeyttämisiin. Bordon ja Fu tekevät simulointeja mallista toiseen siirtymisen vaikutuksista Chilessä ja tulevat johtopäätökseen, että peräkkäisten valintojen malli on yhteiskunnan kokonaishyödyn kannalta niukasti parempi. Tämä malli näyttäisi hyödyttävän etenkin naisia sekä alhaisen tulo- ja kyvykkyystason yksilöitä, johtaen näin parempaan tasa-arvoon koulutusvalinnoissa.

Puhtaasti empiiristä näyttöä eri erikoistumismallien paremmuudesta on hankala saada, koska samat ihmiset, tai edes samalla alueella asuvat ihmiset, harvoin tekevät valintojaan kahden eri mallin mukaisesti. Luonteva vertailuryhmä siis puuttuu. Ofer Malamud on tutkimuksessaan vertaillut kahden naapurimaan, Englannin ja Skotlannin, järjestelmiä. Englannissa pääaineen valinta tehdään Suomen tavoin ennen opintojen alkua, kun taas Skotlannissa opiskelijat valitaan pääsääntöisesti suurempiin yksiköihin, kuten tiedekuntiin tai pelkästään yliopistoihin, ja erikoistuminen tapahtuu opintojen edetessä. Englantilaisopiskelijat sijoittuvat valmistuttuaan skotlantilaisopiskelijoita useammin ammatteihin, jotka eivät suoraan liity heidän opiskelualaansa. Varhainen erikoistuminen näyttäisi siis johtavan suurempaan todennäköisyyteen tehdä virhe alan valinnassa. Lisäksi Englannissa työn ja koulutuksen vastaamattomuus on suuremmassa negatiivisessa yhteydessä työuran alkupalkkaan kuin Skotlannissa. Pidemmällä aikavälillä (kuusi vuotta valmistumisesta) työn ja koulutuksen vastaamattomuudella ei kuitenkaan enää havaita merkittäviä palkkavaikutuksia kummassakaan järjestelmässä, joten myöhäisen erikoistumisen paremmuudesta ei saada tutkimuksessa selvää näyttöä.

Suhteellisen joustavat alavalinnat korkeakouluopinnoissa eivät yhtä kaikki liene pahasta. Voidaankin väittää, että Suomessa nuorten alavalintoja on perinteisesti rajoitettu tarpeettoman paljon. Pääainekohtaisten sisäänottokiintiöiden lisäksi on suosittu alakohtaisia pääsykokeita, joiden voidaan ennustaa johtavan haitalliseen taktikointiin hakuvaiheessa: hakijan voidessa panostaa vain yhteen tai korkeintaan muutamaan kokeeseen vuodessa kannattaa hänen listata hakukohteiksi varmuuden vuoksi myös helppoja, eikä välttämättä itselle kaikkein mieluisimpia vaihtoehtoja. Tämä on epäilemättä lisännyt opiskelijoiden päätymistä epäoptimaalisille aloille. Pääsykokeet ovat myös tehneet pääaineen vaihtamisesta tarpeettoman raskasta ja aikaa vievää puuhaa, sillä usein vaihtaminen on onnistunut vain opiskelijavalintoihin ja pääsykokeisiin uudelleen osallistumalla.

Onkin ilahduttavaa, että Opetus- ja kulttuuriministeriö on viime aikoina ryhtynyt toimiin "pääsykoemuurin" purkamiseksi, ja tänä keväänä yhä useampaan opiskelupaikkaan valitaan suoraan ylioppilastodistuksen pohjalta. Toisaalta muun muassa Helsingin yliopisto on koonnut yhteen opinto-ohjelmiaan laajemmiksi kokonaisuuksiksi, minkä voidaan odottaa joustavoittavan opiskelijoiden erikoistumista itselle parhaiten sopivalle alalle.

Suunta vaikuttaa oikealta.

Tuomo Suhonen, erikoistutkija, Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT


Tutkimuskonsortio